Olen pitkän johtajuuden koulutustyöni osana kysellyt usein esihenkilöryhmiltäni, mikä on heidän kokemuksensa heihin kohdistuvista odotuksista. Jokaiselta koulutusryhmältä olen saanut kuulla monenlaista, ja fläpille onkin aina tullut runsas määrä käyttäytymisiä tai ominaisuuksia, joita esihenkilöt ovat kokeneet heiltä odotettavan. Listat toistavat kuitenkin itseään. Sama lista syntyy myös kysyttäessä, mitä kukin toivoo omalta esihenkilöltään.
Ihmisten johtaminen ja erilaisuus työyhteisössä on vaativa paikka. Pitäisi olla ihmiskeskeinen, mutta silti asioitakin hallitseva. Pitäisi olla kuunteleva ja ymmärtävä, mutta silti jämäkkä ja hyvä sekä nopea päätöksentekijä. Odotuksina tulevat esiin myös palkitsevuus, eikä välttämättä rahapalkkiona, vaan positiivisena palautteena. Odotetaan asiantuntemusta ja yksityiskohtien tajua ja harkintakykyä. Odotetaan luovuutta ja kekseliäisyyttä ratkoa ongelmia. Odotetaan asioiden ripeää ratkaisua, mutta samalla harkintaa ja asioihin syvällisesti paneutumista. Odotetaan nopeutta unohtamatta pitkällistä pohdintaa. Odotetaan tehokkuutta monimutkaisessakin ympäristössä.
Kukaan esihenkilö ei voi olla tätä kaikkea. Jokainen esihenkilö on kokenut, ettei voi täyttää kaikkia toiveita. Ja se onkin mahdotonta, koska jo synnyinlahjanamme saimme tietyn temperamentin ja toimintatavan geeniperimänä. Joku on nopeampi kuin toinen. Joku on ideoita nopeasti suoltava, joku taas hitaasti harkitseva ja vasta analyysin jälkeen uutta tuottava. Tempoerot ovat siis synnyinlahja tai synnyintaakka.
Ihmisen kehittyessä lapsesta aikuisuuteen opitaan monenlaisia taitoja. Usein se, mitä tänään olemme, on synnynnäisen temperamentin lisäksi kasvuperheen aikaansaamaa. Joissakin kodeissa perheen kulttuuri on ollut impulsiivinen, nopea ja vauhdilla etenevä. Joissakin perheissä harkinta on ollut valttia. Jotkut perheet ovat korostaneet me-hengen ylläpitoa ja asioita on pohdittu yhdessä kaikkien mielipiteitä kuunnellen. Joissakin perheissä on kaivettu aina asiatietoa ja yksityiskohtia esiin päätöksenteon pohjaksi.
Miten siis pärjätä esihenkilönä, kun kaikkia odotuksia tai toiveita ei voi täyttää? Miten pysyä omana itsenään ja silti kasvaa esihenkilönä ymmärtämään eri ihmisten erilaisia toiveita?
Ensimmäinen askel on tunnistaa oma toimintatapansa ja hyväksyä se. Sen jälkeen tulee kyseeseen niidenkin odotusten kohtaaminen, jotka eivät itseltä luontaisesti ja helposti onnistu. On myös hyvä tietää, että aina voi kehittyä, vaikkei kaikkien ominaisuuksien osalta voi koskaan ihan haka ollakaan. On tärkeä osata kuunnella ja kuulla itseen kohdistuvat odotukset ja olla tietoinen niistä. Ei voi edes aloittaa odotuksiin vastaamista, jollei tiedä, mitä ne ovat.
Esihenkilönäkin vanha sanonta siitä, että kuunteleminen on kultaa, pitää paikkansa. Hyvän esihenkilötyön kannalta on haitallista, jos tuputtaa omia näkemyksiään toisille ilman sitä edeltävää kuuntelemista. On myös hyvä olla terveellä tavalla vaikutuksille altis. Kuuntelemalla kartutettu tieto voi muuttaa omaa näkemystä ja omia mielipiteitä suotuisaan suuntaa. On hyvä ominaisuus osata muuttaa mieltään asioiden niin vaatiessa. Uppiniskaisuus ja jääräpäisyys, oman asiansa väkisin läpi puskeminen eivät ole koskaan olleet kenenkään toivelistalla esihenkilötyön hyvinä puolina.
Kuunteleminen on siis kaiken avain, vaikkei yksikään esihenkilö ei voi muuttua muuksi, kuin hän pohjimmiltaan on. On siis ensiarvoisen tärkeää tuntea itsensä. On katsottava peiliin ja osattava nähdä itsensä myös muiden kannalta, ehkä kriittisinkin silmin. Mitä voisin itsessäni kehittää? Minkälaisia ominaisuuksia minulta puuttuu ja miten voisin asiaa kompensoida? Ketkä lähiympäristössäni voisivat kompensoida niitä ominaisuuksia, joita minulla ei ole? Oman itsen analysoinnin lisäksi on myös tärkeää osata johtaa niitä pettymyksiä, joita työyhteisössä syntyy, kun odotuksiin ei voi vastata. Silloinkin kuunteleminen tulee apuun.
Toisten ihmisten kuunteleminen on helppoa, itsensä kuunteleminen on todella vaikeaa. On psykologinen lainalaisuus, että ihminen tulee sokeaksi itselleen. Silloin kehityskohteet voivat jäädä hämärän peittoon. Sokeuden voi onneksi murtaa hankkimalla lisää tietoa itsestään kuuntelemalla muita. Mitä muut sanovat minusta? Mitä muut ajattelevat minusta? Muiden mielipiteiden alla oma käsitys itsestä tulee objektiivisemmaksi ja vastaa paremmin todellisuutta. Siitä kehittyminen voi alkaa. Muita ei voi muuttaa, mutta onneksi itseään voi.
