Arvot muuttuvat hautajaisista toiseen

Kivi, jossa teksti: In Loving Memory

Hurja sanonta: ”Arvot muuttuvat hautajaisista toiseen” on valitettavan totta. On hyvin tavallista, että yhtä arvoa, totuutta, sisäistetään ja tehdään todeksi yhden sukupolven ajan, eikä ole tavatonta, että prosessiin menee toisenkin sukupolven elinikä. Arvot ja niiden muuttumiseen vaadittava aika on siis ikävän pitkä suhteessa nykyiseen tehokkuustavoitteeseen, jonka yksi sisältö on nopean toiminnan ja liikkeiden vaatimus. Kaiken kun pitää olla valmista ja taputeltua jo eilen.

Arvo tarkoittaa uskomusta, totuutta, joka on ladattu tunteilla. Kun arvoista puhutaan tai kiistellään, posket punehtuvat ja äänenpainot nousevat tunteiden reaktioina. Tämän vuoksi arvoista pidetään mielellään kiinni pitkään ja hartaasti kaksin käsin ja joskus hampaat irvessä. Arvoihin liittyy siis reilu hyppysellinen jääräpäisyyttä, mutta on tärkeää ymmärtää, ettei kukaan ole kovapäinen ilkeyttään. Kukapa nyt arvoistaan, totuuksistaan, luopuisi. Sehän tuntuisi siltä, että joutuisi luopumaan sielustaan. Sellaistahan ei oikeastaan voi edes pyytää.

Arvojen muuttumisen prosessi

Muutosvastarinta on tuttua kaikille, jotka yrittävät ajaa uudistuksia läpi. Arvojen suhteen muutoksen vastarinta potensoituu ja silloin nähdään ”muutoksen uhmaikä” sen kaikessa tuittuisuudessaan. Lapsen uhmaikä on kaikille tuttu ilmiö, ja se kertoo käyttäytymisestä, jolloin lapsi pistää kunnolla hanttiin. Pipo ja tumput lentävät eteisessä pitkin pokin, kun lapsi vastustaa päiväkotiin lähtöä. ”Minä en halua!” Siinä voi vanhempi joutua suorittamaan melkoisen koreografian. Keinojen, kikkojen ja konstien keksiminen lennosta pistää vanhemman luovuuden pikatestiin. Kun sinne tarhaan on nyt mentävä, vaihtoehtoja ei ole.

Arvojen muutoksen uhmaikä ”meidän aikuisten kesken” on hieman lievempää ja ”sivistyneempää” luonteeltaan, mutta tuntuu kyllä aivan oikealta uhmaiältä. Uuden idean tai totuuden vastustajien argumentit voivat olla hyvinkin alkeellisia. Niistä tyypillisin lienee ”totuus”: ”Meillä on aina tehty (ajateltu) näin (ja samoin on jatkettava)”. Arvoihin liittyvät tunnelataukset putkahtelevat helposti esiin. Kuuletko kiukkua äänissä tai mitätöivää tuhahtelua? Kohtaatko vihaisia katseita tai jopa uhkaavaa mulkoilua? Juorutaanko tai puhutaanko teillä pahaa selän takana? Näiden tunnereaktioisen viesti on sama kuin uhmaikäisen lapsen: ”Minä en halua!”

Mieli siis kieputtaa muutosta omien lainalaisuuksiensa mukaan. On hyväksyttävä se tosiasia, että mielen täytyy saada kulkea oma prosessinsa, tehdä kieppinsä omaan tahtiinsa. Sitä ei voi kiirehtiä, mutta pelkästään sen hyväksyminen, ettei tämä prosessi nyt tapahdu herätyskellon soitosta seuraavaan pirinään, jouduttaa kuitenkin muutoksen prosessia jopa hieman paradoksaalisesti. Viisaushan alkaa todistetusti siitä, että hyväksyy sellaisinaan ne tosiasiat, joita ei voi muuttaa. Paradoksi toteutuu siinä, että hyväksymällä tosiasiat ne voivatkin muuttua. Hyväksyntä on voima, joka muuttaa.

Esimerkiksi vastuullisuus on arvona melko nuori. Arvojen ”ikä” on hyvin suhteellinen – muutamia vuosikymmeniä vanha arvo on vielä kuin vasta uunista otettu, lämpimäinen, tuore. Tuskin monikaan vastustaa vastuullisuuden arvoa ideana. Sehän on tulevaisuuden rakentamisen välttämättömyys. Mutta tie ideasta arkitodellisuudeksi on pitkä. Kukapa lajittelee roskansa viimeisen päälle oikein? Tuleeko joskus heitettyä vanhasta tottumuksesta banaaninkuoret sekajätteeseen? Kukapa tekee ainoastaan kestävän kehityksen ostopäätöksiä? Roikkuuko kaapissa vasta ostettu halpamuoti-vaate? Moniko on lopettanut lihan syönnin? Moniko ostaa vain luomutuotettuja ruokia? Niinpä, taival on vielä kovin pitkä. Olemme vasta muutoksen alussa. Polku ei ole vielä läheskään tasaiseksi tallattu.

Evoluutiobiologia ja psykologia

Evoluutiobiologia tarjoaa mielenkiintoisen näkökulman muutoksen vaikeuteen ja lisää myös psykologista ymmärrystä. Olemme metsästäjä-keräilijöiden jälkeläisiä, todellisia selviytyjiä. Kun on tutkittu ja nimetty muuttujia, jotka tekivät kaukaisista esi-isistämme ja -äideistämme kyvykkäitä henkiinjäämisessä ja jälkeläisten tuottamisessa, on löytynyt mielenkiintoisia asioita. Niistä ensimmäinen liittyy aivojen perustehtävään: varmistaa eloonjääminen. Sen myötä toteutui lajin jatkuminen. Niin plastiset ja muuntuvat kuin aivot ovatkin, niiden ikiaikainen perustehtävä on yhä täsmälleen sama. Niitä eivät kiinnosta hyvät vibat eikä joku ihmeellinen ”onnellisuus”. Henkiinjääminen riittää ja se olikin ammoin kovan työn takana.

Aivojen asetukset tuottivat käyttäytymistä, joka mahdollisti kuolemanvaaran välttämisen. Pysyttiin esimerkiksi yhdessä, koska joukosta eroon joutuminen oli hengenvaarallista. Ilman yhteistyötä lajimme olisi tuhoutunut. Pidettiin toisistamme huolta.

Syötiin aina, kun ravintoa oli tarjolla, ja kerättiin kehoon energiaa. Oltiin mahdollisimman paljon jouten, että energiaa ei valuisi hukkaan. Esivanhempamme käyttivät ruoan hankintaan vain noin neljä tuntia päivässä, koska se aika riitti. Muulloin chillailtiin ja hengailtiin, varmistettiin, että oli energiaa pinkoa saalistajaa pakoon hippulat vinkuen. Oli myös aikaa puuhailla jälkikasvun kanssa ja opettaa heille henkiinjäämisen salat. Jos kaukaisille esivanhemmillemme olisi ehdottanut juoksulenkkiä ihan vaan huvikseen, he olisivat pitäneet ehdotusta pähkähulluna ja kieltäytyneet siitä hengenvaarallisena.

Suhteessa henkiinjäämiseen aivot eivät ole oppineet mitään. Niiden viimeisin versio lajin selviytymisen suhteen on noin 300 000 vuotta vanha. Nykyelämä on tietysti kovin erilaista. Saalistajat ovat useimmiten vain paperileijonia tai mielen sisällä kehiteltyjä uhkia. Uhkien tunnistaja, mantelitumake, lukee nykymaailman menoa kuitenkin vielä vanhanaikaisesti: Se hälyttää kehon taistele-pakene -reaktioihin ja vaatii sitä varautumaan uhkiin, jotka eivät edes etäisesti muistuta niitä uhkia, joista kauan sitten oli selviydyttävä. Tähän reaktioon kuluu aikaa vain noin nanosekunnin verran. Enempää aikaa ei saanut, eikä vieläkään saa mennä, koska muuten kuolo korjaa suurella todennäköisyydellä. Reaktio on siis automaattinen eikä ole tahdonvoimalla selätettävissä. Mantelitumakkeen reaktio on ehdoton välttämättömyys lajin säilymisen kannalta. Aivot toimivat siis täysin loogisesti ja tarkoituksenmukaisesti.

Arvojen muutokset ovat aivoille uhkaavia leijonia. Jos uusien arvojen implementointi tökkii, se ei ole siis kenenkään syy. Arjessa törmäämme aivojen alkeellisuuteen yhtenään. Esimerkiksi yksin jääminen on katastrofi aivoille, eikä ole siis mikään ihme, että yksinäisyys on niin vakava, kuolemanvakava ongelma nykyään. Yksinäiset ihmiset todella kuolevatkin tutkitusti aiemmin kuin ihmissuhteita omaavat verrokkinsa. Jos ylipainoa kertyy, se on ymmärrettävää, koska aivojen pakottava tarve on ”syödä aina kun voi” ja ruokaa on saatavilla nykyään aivojen annoskokoon nähden liian helposti ja liian runsaasti.

Jos ei millään meinaa päästä laiskanlinnastaan ylös eikä saa lenkkitossujaan jalkaan, se ei ole tahdonvoiman puutetta, vaan aivojen perustehtävän pakottamaa käyttäytymistä. ”Säästä energiaa aina kun voit!” huutavat aivomme. Jos syytät aivojasi, ne kokevat sen uhkana ja kieppi sen kun voimistuu ja syvenee.

Aina kun on välttämätöntä kulkea aivojen lakeja vastaan, otettava härkää sarvista tai kesytettävä leijona, joutuu ponnistelemaan melkoisia voimia vastaan. Silloin on oleellisinta kertoa mantelitumakkeelle vahva viesti, että tässä nyt ei olla kuolemanvaarassa. Mitä sanoo ensivaste onnettomuuteen joutuneelle vakavasti loukkaantuneelle? ”Ei ole mitään hätää!” Viestissähän ei ole järjen häivää, koska totta kai on hätä, loukkaantunut on kuolemanvaarassa. Viesti on tarkoitettu mantelitumakkeelle, jolloin se toivon mukaan lopettaa sisäisen hätähuudon, ja peruselintoiminnot vakautuvat. Silloin on suurempi mahdollisuus jäädä henkiin.

Jos haluat päästä lenkille tai kuntosalille, kerro mantelitumakkeelle, että ei ole mitään hätää. ”Tässä ihan vaan kipaisen hieman kuntoilemaan, lepään sitten.” Viesti on taas järjetön, mutta ainoa oikea. Jos haukut itseäsi laiskuudesta ja saamattomuudesta, yrität ”pakottaa” itseäsi komentamalla, riskisi jäädä laiskanlinnaan kasvaa. Kun hyväksyt aivojesi alkeellisuuden henkiinjäämisen suhteen, lenkille lähtö helpottuu. Samoin on syömisen suhteen. Vaihda lautanen pienempään kokoon, niin voit huijata aivojasi. Näköhavainto aivoille pysyy samana: ruokaa on lautasella ääriä myöten, joten se riittää.

 Arvot todeksi keinoilla, konsteilla ja kikoilla.

Aivojen automaattisten toimintojen ymmärtäminen luo mahdollisuuden onnistua muutosprosesseissa. Nyt tiedämme: Yhdessä tekeminen on elinehto. Muutoksia viestiessä on saatava ihmiset mukaan. Kenenkään ei kannata ryhtyä mahdottomaan hommaan ja pyrkiä puskemaan muutoksia läpi omin päin. Keino on: osallista, osallista! Älä edes yritä tehdä kaikkea itse. Tee muutoksesta yhteinen projekti.

Aivot vaativat tietoa, perusteluja ja ”ympäripuhumista”. Kerran pidetty infotilaisuus tai strategiapalaveri eivät riitä alkuunkaan. Viestintää pitää ylläpitää koko ajan. Viestinnän sisällössä täytyy myös kertoa lisäarvo, jonka muutos tuottaa. Ilman lisäarvoa kukaan ei oikein halua suostua mihinkään. Lisäarvon täytyy myös tuntua ihmisten arjessa. Miettikää yhdessä myös tarkkaan, mikä muutoksen viestinnässä on USP, Unique Selling Point. Lisäarvolla ja USP:llä muutoksesta saadaan houkutteleva tarjous, josta ei haluta kieltäytyä. Muutoksen johtaminen on siis toistuvaa markkinointia ja mainontaa.

Konsti on: toista, toista ja toista! Puhumista, tiedon välittämistä ja asioiden pitämistä aktiivisina ei voi missään vaiheessa muutosprosessia lopettaa. Yksi markkinointiponnistus tai mainos eivät riitä. Viestintä ja muutoksen markkinointi on tehtävä, joka loppuu vasta, kun muutos on tapahtunut. Suostu myös siihen tosiasiaan, että et tule saamaan kaikille ideoitasi/ideoitanne kaupaksi ehkä koskaan. ”En halua” -marginaali on ja pysyy.

Kikka: delegoi tiedon välittämistä mahdollisimman paljon. Silloin myös osallistat. Vain viestinnän ja osallistamisen myötä saat mukaan kriittisen massan muutoksen puolelle. Vain niiden avulla muutosprosessin sisäinen paine toteutuu, muutos lähes automatisoituu, tapahtuu kuin itsekseen.

Aikatehokkuus on pakko unohtaa prosessin ajaksi. Nopeutta ei voi pakottaa. Kikka 2 on: suostu antamaan prosessille aikaa. Minimi on puoli vuotta. Jos muutoksen toteutumiseen menee vain puoli vuotta, on onnistuttu aivan loistavasti!

Poks, nyt juhlitaan!

Picture of Tiia Arjanne

Tiia Arjanne

Psykologinen asiantuntija, Peili Consulting Oy

Kysy lisää Peili-käyttäytymisprofiilista

Niina Reina

Työssäni koordinoin Peili-valmennustyökalujen sertifiointipalveluita sekä annan oman panokseni viestintään, markkinointiin ja myyntiin sekä kehittämistyöhön.

Puhelin: 010 66 65 690
Email: niina.reina@nullpeiliconsulting.fi

Lataa käyttäytymisprofiilin esite

Täytä sähköpostiosoitteesi, niin saat ladattua esitteen

Tämä lomake kerää sinun sähköpostiosoitteesi, jotta voimme toimittaa esitteen(Pakollinen)
Hyväksymällä ehdot, vahvistat että olet lukenut ja hyväksynyt tietosuojaehtomme.
Kenttä on validointitarkoituksiin ja tulee jättää koskemattomaksi.

Scroll to Top
Generic selectors
Exact matches only
Search in title
Search in content
Post Type Selectors
page
webinaarit
post
ajankohtaista
valmentajat
Filter by Categories

Osallistu koulutukseen täyttämällä lomake

"*" näyttää pakolliset kentät

Tämä lomake kerää sinun henkilötietojasi, jotta voimme käsitellä ilmoittautumisesi koulutukseen*
Hyväksymällä ehdot, vahvistat että olet lukenut ja hyväksynyt tietosuojaehtomme.
Kenttä on validointitarkoituksiin ja tulee jättää koskemattomaksi.