Kirjoittajana Vuoden Peili-valmentaja 2024 Mirjami Sipponen-Damonte Xpediosta.
Mitä tapahtuu, kun pysähdymme oikeasti kuuntelemaan toista – myös silloin, kun näkemykset eroavat omistamme? Tässä ajassa systeeminen ymmärrys, uteliaisuus ja epämukavuuden sieto eivät ole vain pehmeitä arvoja, vaan edellytyksiä inhimilliselle ja organisaation oppimiselle.
Ihmiset ja heidän tarinansa ovat kiehtoneet minua aina. Ehkä se juontaa juurensa karjalaisesta perimästäni tai lapsuudestani kansanopiston kampuksella, missä arki täyttyi eri kulttuureista, taustoista ja tavoista elää. Opin jo varhain, ettei ole vain yhtä tapaa katsoa maailmaa – ja että toisen kokemuksen aito kuuntelu rikastuttaa omaa ymmärrystä.
Tuo kiinnostus on kulkenut mukanani myös työelämään: valmennan vuorovaikutustaitoja, fasilitoin yhteisen ymmärryksen muodostumista eri tilanteissa ja olen kouluttautunut rikos- ja riita-asioiden sovittelijaksi. Kerta toisensa jälkeen olen nähnyt, miten ymmärrys rakentuu – ei niinkään väittelemällä, vaan kysymällä, kuuntelemalla ja astumalla hetkeksi toisen ihmisen maailmaan.
Ehkä juuri siksi minua puhuttelee erityisesti se, miten vuorovaikutuksessa syntyy – tai jää syntymättä – mahdollisuus nähdä kokonaisuutta laajemmin. Miten helposti arjessa ohitamme sen hetken, jossa voisimme oikeasti kuulla ja ymmärtää. Ja miten usein meiltä jää silloin näkemättä jotakin olennaista – sekä toisesta että itsestämme.
Tässä maailmanajassa minua mietityttää erityisesti se, miten erilaisuus tuntuu monista uhkaavalta. Turvaa haetaan helposti samanmielisistä ryhmistä, mikä kaventaa näkökulmia ja kasvattaa väärinymmärrysten riskiä. On inhimillistä hakeutua tutun ja turvallisen äärelle epävarmuuden keskellä, ja pyrkiä yksinkertaistamaan monimutkaista – vältellen epämukavuutta. Ongelmaksi tämä muodostuu silloin, kun suljemme pois vaihtoehtoiset näkökulmat ja vahvistamme vain omia olemassa olevia uskomuksiamme.
Thinking, Fast and Slow -kirjan kirjoittajan Daniel Kahnemanin sanoin:
“We can be blind to the obvious, and we are also blind to our blindness.”
Kuulin hiljattain lounaspöytäkeskustelussa, miten eräs henkilö kertoi kuunnelleensa puheenvuoroa, jonka esittäjän kanssa hän ei voinut olla samaa mieltä. Hän sanoi, että hänen täytyy jutella kyseisen henkilön kanssa ymmärtääkseen tätä paremmin. Jos useammalla meistä olisi tällainen asenne, oppisimme valtavasti toisiltamme.
Tämän päivän moniin kompleksisiin kysymyksiin ei ole yksiselitteisiä vastauksia. Siksi tarvitsemme useita eri näkökulmia – ja niiden rinnalle myös systeemistä ymmärrystä. Kykyä nähdä asioiden välisiä yhteyksiä, vaikutussuhteita ja pidemmän aikavälin seurauksia. Uteliaisuutta sellaistakin kohtaan, mikä ei heti tunnu omalta. Organisaatioissa tämä ei ole vain inhimillisesti viisasta, vaan välttämätöntä uudistumiselle ja oppimiselle. Systeeminen ymmärrys ei synny yksin ajattelemalla – se syntyy yhdessä, moniäänisessä dialogissa.
Se ei kuitenkaan ole aina helppoa. Kun kohtaamme näkemyksen, joka haastaa omamme, joudumme usein kasvokkain myös epämukavien tunteiden kanssa: hämmennyksen, epävarmuuden tai puolustautumisen. Juuri silloin on tärkeää pysähtyä. Tunnistaa, mitä itsessä tapahtuu – ja hyväksyä se. Usein merkittävin oppiminen kulkee epämukavuuden kautta. Kun emme käänny pois siitä, mikä tuntuu vieraalta, voimme löytää jotakin olennaista – sekä toisesta että itsestämme.
Lopulta kyse on avoimuudesta. Valmiudesta haastaa omia oletuksia. Halusta kuulla ja ymmärtää, eikä vain odottaa omaa vuoroa puhua. Kerro lisää -sanomisesta mutta –sanan sijaan.
Ajattelen, että toimiva vuorovaikutus on pohjimmiltaan vapaaehtoista astumista toisen maailmaan, ainutkertaiseen yhdistelmään tarinoita, luonteenpiirteitä, tietoa, arvoja ja elettyä elämää.
Kun olemme aidosti kiinnostuneita toisen maailmasta rikastaaksemme omaamme, emme vain opi itse, vaan annamme myös toiselle kokemuksen arvostuksesta ja kuulluksi tulemisesta. Se on harvinaista valuuttaa nykyajassa ja juuri siksi tarvitsemme sitä kipeästi -etenkin työpaikoilla.
Haluankin uskoa, että jokaisessa kohtaamisessa piilee mahdollisuus antaa tilaa sille, mikä on totta toiselle – vaikka se olisi vierasta itselle. Ja ehkä siinä sivussa kasvaa itsekin vähän enemmän.
Systeeminen ymmärrys ei ole vain analyysia ja rakenteiden hahmottamista – se on ennen kaikkea taitoa katsoa maailmaa monesta suunnasta yhtä aikaa. Jokainen kohtaaminen, jossa pysähdymme aidosti toisen todellisuuden äärelle, laajentaa paitsi inhimillistä yhteyttä myös meidän kykyämme nähdä ilmiöiden välisten suhteiden kudelma tarkemmin. Organisaatioissa se tarkoittaa parempaa päätöksentekoa, kestävämpää oppimista ja viisautta johtaa muutosta. Yksilötasolla se voi tarkoittaa hetkeä, jolloin emme enää pelkää erilaisuutta – vaan alamme ymmärtää sen arvoa.
Entä jos seuraavassa, erityisesti epämukavassa kohtaamisessasi pysähtyisit kysymään: Mitä voisin oppia tästä ihmisestä – ja ehkä samalla itsestäni – jos kuuntelisin vähän tarkemmin?
