Empatia on hieno ominaisuus ja kyky. Empaattinen ihminen osaa asettua toisen ihmisen asemaan ja myötätuntea toisen ihmisen tunteita. Hänen koetaan olevan lämmin ja herkkä. Hän on ihminen, jolle on helppo puhua, joka välittää.
Nykyaikaa tuntuu vaivaavan empatian puute. Ihmiset ovat usein sekä fyysisesti ja psykologisesti kaukana toisistaan. He näkevät ja kokevat parhaiten vain itsensä. Korostunut itseys ja itsekkyys ovat ikään kuin kivunneet psyykkisten ominaisuuksien kärkisijoille, ja se on sekä hyväksyttyä että joskus jopa toivottua. ”Pidä huoli omista asioistasi, ja vain niistä.”
Empaattisen ihmisen tärkeysjärjestys on kuitenkin toinen. Hän kokee muut ihmiset läheisinä, lähimmäisinä. Ymmärrys, hyväksyntä ja auttaminen heijastuvat hänen toiminnassaan. Hän kuuntele mielellään ja on läsnä, ottaa osaa toisen elämään, ajatuksiin ja tunteisiin.
Empatialla on kuitenkin varjonsa. Empatia voi aivan huomaamatta luisua säälin puolelle, jolloin kasvaa halu ”auttaa liikaa”. Silloin auttamisesta tulee pelastamista. Pelastajana tulee hyvässä tarkoituksessa mutta väistämättä astuneeksi autettavan varpaille, ottaneeksi hoitaakseen asioita, jotka eivät itselle kuulu. Tähän yliauttamiseen kuuluu usein myös tarve neuvoa, opastaa ja ”opettaa”.
Työelämässä yliauttaminen saattaa näyttäytyä toisin. Johtaja, joka on valmis myötäelämään alaistensa ilot, harmit ja toiveet, voi huomaamattaan luisua valvomaan alaistensa etua niin, että hänen panoksensa johtoryhmätyössä muuttuu kokonaisuuden hahmottamisesta ”minun porukkani” edunvalvontaan. Hän viestii alaistensa tarpeet ja toiveet selkeästi johtoryhmälle, mutta ei saa vastakaikua. Johtoryhmän tarkoitus ei ole olla ”edunvalvojien kilpailua”, vaan yhteinen ponnistus yhteisten asioiden ääressä.
Empatian varjot ovat lähes yhtä vahingollisia kuin empatian puute.
Yliauttamisessa syntyy riski, että sekä auttaja että autettava uupuvat. Autettavalle tulee tunne, että asioita hoidetaan hänen päänsä yli, että hän ei itse pysty, että hän on kykenemätön, huonompi. Auttaja taas alkaa tuntea ylikorostunutta huolta toisesta, kuormittuu tehtävistä, joita ottaa hoitaakseen toisen puolesta tai tehtävistä, joita ei pysty ”hoitamaan”. Sairastunut ei suostu menemään lääkäriin, lapsi ei siivoa, alkoholisti ei lopeta juomista, kukaan heistä ei noudata neuvoja, ”vaikka olen sata kertaa sanonut”. Auttaja voi tuntea jopa kiukkua ja todeta, että ”kiittämättömyys on maailman palkka”.
Johtajan alaiset ovat toki iloisia, kun esihenkilö ymmärtää heitä hyvin, haluaa kuunnella ja ottaa hoitaakseen. Monia asioita esihenkilö voikin hoitaa itse, mutta useimmiten toivottuihin muutoksiin ja parannuksiin tarvitaan yrityksen johdon hyväksyntä, tuki ja panos. Esihenkilö tulee huomaamattaan luvanneeksi toteuttaa alaisten toiveita, vaikka ei pystykään viemään niitä läpi. Syntyy kiukkua ja katkeruutta, lisää toiveita ja tarpeita, lisää auttamisyrityksiä, joihin saatetaan taas pettyä.
Empatiankin suhteen pätee sama, mikä niin monen muunkin hienon ominaisuuden tai vahvuuden suhteen. Varjot ovat olemassa automaattisesti. On nähtävä valojen ja varjojen dynamiikka ja osattava asettaa rajat. Missä minä lopun ja sinä alat? Missä loppuu minun vastuuni ja sinun vastuusi alkavat?
Ja kuinka ollakaan, ratkaisu lähtee jälleen kerran itsetuntemuksesta. Katse Peiliin on hyvä lähtökohta tässäkin asiassa. Vasta kun tunnen itseni, tiedän, miten voin olla empaattinen omalla tavallani ja samalla toisia kunnioittaen.
Jos toinen on huolissaan, stressaantunut tai surullinen, minun tapani käsitellä tilannetta voi olla hyvin erilainen kuin toisen. Minä saatan haluta elokuviin katsomaan huumoripläjäystä päästäkseni hetkeksi irti, toinen haluaa sen sijaan istua vällyihin käpertyneenä palavaa kynttilää tuijotellen ja syvään hengitellen. Kumpikaan tapa ei ole toista parempi. Ne kertovat vain erilaisuudestamme, jonka tunnistaminen ja kunnioittaminen on hyvien suhteiden perusta.
